Ulkona ei ole yhtään lunta, vain pieni huurrekerros ruohon päällä, mutta maa on jäässä. Ulkona on vain yksi aste pakkasta. Ja jouluun on vain neljä päivää. Miten joulu voi tulla kun ei ole edes lunta? Tai tarpeeksi pakkasta, että sitten kun mennään haudalla käymään, poskipäät muuttuvat punaisiksi pakkasilmasta.

Tänään en vaan jaksanut mennä kouluun. Tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta nousta sängystä, pedata se, meikata ja lähteä kouluun. Uimaan. Liikkumaan. Loppujen lopuksi jäin peiton alle, soitin isälle ja valehtelin että mua särkee päätä sekä pyörryttää. Ja se uskoi.

Käytiin eilen kavereiden kanssa katsomassa yhtä sairasta ystävää sairaalassa, Tampereella. Se oli niin heikossa kunnossa, että teki pahaa katsoa sitä silmiin, ja kun sitä halasi, tuntui että se hajoaa siihen alle. En puristanut lujaa, kosketin vain sen niskaa sormilla ja irrottauduin hymyillen. Kyllä se sen huomasi, että kukaan ei pystynyt puhumaan sille normaalisti tai katsomaan sitä normaalisti. Olin ihan varma, että se alkaisi itkeä hetkenä minä hyvänsä. Puristin vaan kädet tiukasti ristiin ja yritin hymyillä. Ihan kuin se olisi maailman normaalein asia nähdä paras ystävä makaamassa alle 40 kiloisena erittäin ruman ja ohuen sairaalapeiton alla. Ja että olisi maailman normaaleinta katsoa sitä pelokkaasti silmiin ja hymyillä tekopirteästi. Tai puhua liian virallisella äänellä siitä että pääsekö se jouluksi kotiin. Sen oma äänikin oli niin hiljainen ja särkyvä. Sen sormet olivat pitkät ja luiset, eikä niiden päällä ollut kuin kerros nahkaa, jos sitäkään. Sairaalassa haisi omituiselta ja pikkuvauvat itkivät ruokaa. Hoitajat hymyilivät rohkaisevasti kun käveltiin sisään huoneeseen. Ehkä ne näki, että kaikkia meitä pelotti ihan hirveästi, ja teki kipeää tehdä ratkaiseva askel ja astua sisään huoneeseen numero yksi. Siellä huomata että ihmismielikin voi olla niin hauras.

Tänään itkin ja paketoin lahjoja. En kyllä ole täysin varma itkinkö onnesta ja surusta.

Hyvää joulun odotusta. Enää neljä päivää :)