Syksy toi mukanaan taas jotenkin kamalan olotilan. Vaikka mä pidänkin syksystä, musta tuntuu että seinät kaatuu päälle. Mikään ei mee niinkuin toivoisi, ei ole inspiraatiota tehdä mitään muuta kuin kuunnella Nirvanaa sängyn pohjalla puolikuolleena. Harrastukset tuntuu enemmänkin pakkopullalta, vaikka vielä syksyn alussa tuntui hienolta olla aktiivisesti mukana kaikessa. Nyt tuntuu paremmalta itkeä tyynyä vasten kun Heart shaped box soi taustalla niin lujaa, että äiti on vihainen. Tuntuu paremmalta miettiä illalla nukkumaan mennessä että ehkä huomenna kaikki on taas paremmin. Niin mä haluan uskoa.

Kaveri joutui sairaalaan, ja nyt tuntuu vielä kamalammalta. Onko mulla enää oikeutta hymyillä, vai pitäisikö mun murehtia ystävääni? Mietin koko ajan pitäisikö mun soittaa jonnekkin ja kysyä sen vointia. Mä en oikeen osaa muuta kuin itkeä ja toivoa parasta. Ehkä se auttaa. Ehkä.